June katsoi järkyttyneenä Brunoa.
" Anteeksi mitä?"
" Minun ei aluksi pitänyt kertoa sinulle. Sen piti olla salaisuus", Bruno sihisi ja katsoi Junea merkitsevästi. " Sillä on syy, miksi sinun ei kuulu palata."
Bruno huokaisi hitaasti.
" June... en saisi kertoa tätä sinulle.. mutta sinä... sinä olet valittu. June sinut on valittu kostamaan. Pelastamaan. Tuhoamaan."
June heilautti vaaleat hiuksensa taakse ja alkoi hitaasti kerrata mitä Bruno oli sanonut. Valittu? Kosto? Miesparalla oli pää pahasti sekaisin. June huikkasi lentoemännälle ja pyysi tätä tuomaan vettä.
" Bruno... oletko saanut vähän liikaa aurinkoa? Tuo oli typerintä mitä olin ikinä kuullut."
" Mutta madmoíselle! Puhun vain suuni puhtaaksi! Sinun kuuluu tuhota...!"
" Tilasitteko te vettä?" Lentoemäntä pisti päänsä ja leveän tekohymynsä Brunon lauseen päälle.
" Ah, kyllä, niinhän se oli", June muisti ja maksoi tarjoilevalle naiselle vähän tippiä. " Tässä Bruno, juo sinä tämä, ennen kuin sekoat lopullisesti."
Bruno kuitenkin työnsi lasin pois nyrpeästi ja kääntyi poispäin. Pian kuuluikin jo tasainen tuhina Junen vierestä. Junekin päätti, että hänen oli nukuttava edes vähäsen. Yrittäen työntää Brunon hourailut mielestään, June nukahti sikeään uneen.

" June, June!"
June havahtui unestaan ja katseli kaljun miehen siluettikuvaa.
" Bruno mitä..?" naisen lausahdus jäi kesken kun hän huomasi, että oli aamu ja lentokone laskeutumassa.
" KYAAA! Minun pitää vielä laittaa hiukset, käydä vessassa, meikata...! Missä aamiaskärry on, menikö se jo??"
Bruno naureskeli muistamatta mitään yöllisestä. Junekin näytti unohtaneen jo koko asian.
" Lentokone aloitta laskeutumisen, kinnitättehän turvavyöt laskun ajaksi..." aloitti naisen ääni lentokoneen kaiuttumista.

June ei olisi kuvitellut Kreikkaa sellaiseksi. Kuoppateitä kuoppateiden perään. Uskomattoman pomppuisaa kyytiä. Nyt hän ja Bruno olivat kuitenkin päässeet jo pienelle moottoriveneelle, jonka oli tarkoitus automaattiohjata hänet ja Bruno yksityissaarrelle, jonnekkin välimerelle. Laineet öivät veneen kylkeä vasten.
" Tämä vene on ahdas. Enkä muutenkaan oikein pidä automaattiohjauksesta..." June aloitti tavallisen valittamisensa. Häntä hiukan harmitti, kun hänen agentti-uransa loppui jo tähän tehtävään, ja purki kaiken kiukkunsa valittamalla. Tähän mennessä hän oli ehtinyt kiukuttelemaan epätasaisesta laskeutumisesta, kuumasta ja 'pölysestä' autosta, lämpimästä ja hyvästä kelistä, kuopista tiellä, soodaveden 'happamuudesta', sekä suklaan nopeasta sulamisesta. Lopulta June ja Bruno pääsivät perille. Vene pysähtyi leveän laiturin päähän, joka lähti vaaleasta hiekkarannasta. Rannalta johtivat vaaleat kivirappuset ylös metsään, jossa todennäköisesti olisi jonkin sortin talo.
" Madmoiselle Lawrence, mr. Perrault?" Imelä ääni yllätti kaksikon täysin. Hovimestari-tyylinen mies käveli laituria pitkin siistein, tasasin askelein ja tervehti molempia suopeasti.
" Olen teidän avustajanne Dirk Schalf."
Miehen pelkästä olemuksesta huomasi, että tämä oli saksalainen. Jo pelkää murre riitti kertomaan sen.
" Puhut aika hyvää ranskaa saksalaiseksi", Bruno huomautti iloisesti.
" Mielestäni tuo... Dirk, puhuu erittäin huono ranskaa, eikä osaa lainkaan ääntää hyvin", June marmatti ja lähti nokka pystyssä kohti pientä kartanoa metsän siimeksissä. Dirk katsoi kysyvästi Brunoa.
" Vika tehtävä", Bruno selvensi.
" Noin nuorena?"
Nyt Brunokin jo ärähti ja lähti marssimaan kohti metsää.

Loppuillan tunnelma oli hyvin kireä, kiitos Junen kohteliaiden huomautuksien. Kokki, sir Nathan Gordunni, oli vähällä ottaa lopputilin ja muutama palvelustyttö lähti kohti mannerta paremman työpaikan toivossa. Sen pahempaa tuhoa June ei kuitenkaan saanut aikaan.

" Kop kop, onko siellä ketään?" Bruno koputti kolmesti Junen huoneen oveen.
" Häivy, senkin vanha, kalju, kaljamaha."
Bruno asteli sisään ja istahti Junen vierelle tämän sängylle.
" Sinun on ihan turha yrittää mitään, minä en loukkaannu vaikka kuinka yrittäisit", mies totesi lempeästi.
June puri alahuultaan, jottei alkaisi itkeä, kuten silloin, kun hänelle kerrotiin hänen äitinsä kuolleen.
" Et sinä mitään tajua."
" Tajuanpa hyvinkin, June. Tunsin äitisi 'yvin. 'än oli ihana ihminen, kiltti ja ymmärtäväinen."
June katsahti Brunoon ja hänestä tunti siltä, kuin joku olisi iskenyt iskenyt puukolla hänen sydämeen.
" Tunsit äitini?"

 

Anteeksi kliseee tarina... yritän löytää kansioideni pohjalta aikakausi 1:n viimeisiin jaksoihin kuvat, nyt kun sain netinkin. Teemakuvia ajattelin alkaa käyttämään vasta seuraavasta tarinasta alkaen. Toivottavasti kukaan ei nyt vihaa (vaikka syytä olisikin) minua sen monen kuukauden laiminlyönnin jälkeen. -.-'

Ranskan maaseudulla, valkoisen, elegantin talon takapihalla lekottelee suloinen ranskalaisnainen. Siniset silmänsä aurinkolaiseilla peittänyt vaaleaverikkö siemailee sitruunamehua kaikessa rauhassa. June Lawrence. Päivä ei voisi ollla täydellisempi. Sitruunamehua, aurinko kuumimmillaan ja Perraultiakaan ei ollut näkynyt kokonaiseen päivään. 18-vuotiaalla perijättärellä e ollut mitään syytä kiirehtiä, tai murehtia. Vielä.
" Madmoíselle Lawrence?" tuskainen ääni huohotti pusikosta ja pian vihreästä pensaikosta nousikin mustapukeinen mies. Mustat lasit ja -salkku, sekä punaisena hohkaava, hikinen ja kaljuksi ajettu päälaki kertoivat jo asiansa.
" Bruno Perrault, ovikello on jo korjattu", sinisilmäinen neito tokaisi hyräillen tyytyväisenä.
" Pour l'amour de Dieu!" mies parahti ja pyyhkäisi valkoisella nenäliinalla ohimoltaan hikinoron.
" Lopeta tuo voivottelu. Hyvät jumalat eivät nyt auta", June hymähti ja nousi nojatuolista. " Saat valita; tulet joko kuistille nyt juomaan siruunamehua ja rauhoittumaan, sekä tietysti kertomaan samalla asiasi, tai voit kertoa asiasi tässä ja nyt. No?"
" Kuisti... ", mies vastasi.


" Ahh", Bruno huokaisi juotuaan jo kolmannen lasin sitruunamehua. " Lisää?"
" Hyvä on, mutta tämä saa luva olla viimeinen", June pudisteli päätään. Mieshän oli kuin pohjaton kaivo!
Kun Bruno oli lopulta saanut ryystettyä alas neljännen lasillisen mehua, hän suostui kertomaan asiansa.
" June... asia on niin, että... voi voi, tämä pitisi kai sanoa isällesi."
" Kerro, älä aikaile", June sanoi melkein hermonsa menettäneenä.
" Okei okei. Standertskjöld on palannut. Hän on Saint Appolisissa, eli todella lähellä."
" Mitäh?!" June oli pudottaa sitruunamehun. " Saint Appolisissa? Standertskjöld? Mikael Standertskjöld? Oletko varma? Saint Appolis on lähin 'kaupunki' eikä hän ehtisi pariisiin asti edes sieltä ruotsista tietämättäni!"
" Kyllä, olen varma. 'än aikoo kuulemma pyytää sinua D&G:n kansimalliksi jälleen!"
" Ei kai hän luule minun suostuvan? Se työpaikka oli suhteineen ja kaikkineen oikea farssi!"
" Kyllähän minä tiedän, enkä minäkään usko 'änen luulevan sinun suostuvan työpaikkaan ruotsalaisessa lehdessä!"
" Hän on sitten tyhmä!"
" Niin ja on minulla muutakin. Katsos June, Portierilla on sinulle tehtävä. Tule vanhalle toimistotalolle, ilmoita vain nimesi, jotta sinut päästetään sisään."
" Oletteko taas muuttaneet?" June kysäisi hieman ärtyneenä.
" Kyllä", Bruno hymähti. " Minun on kuitenkin nyt mentävä. 'ei sitten!"
" Odota Minulla on vielä yksi kysymys!"
Bruno käännähti katsomaan Junea. Vaaleaverikkö hymyili suloisesti.
" Tuota.. kaunko kykit pensaassani?" June kysäisi viattomana.
Äristen Bruno käännähti ja lähti pois. June jäi nauramaan hänen peräänsä, mutta alkoi sitten miettiä asioita. Oliko Mikael Standertskjöld todella palaamassa? Karistaen 'hullut puheet' mielestään June alkoi keskittyä Portieriin. Mitä asiaa hänellä mahtaisi olla?

Kolkon ja kulahtaneen tiilirakennuksen edustalla seisoi mustanpuhuva nainen. Vaaleat hiukset sievästi ponihännälle kiedottuna nainen katseli rakennusta. Päätäen vihdoin tehdä jotain, nainen käveli sen lahoille oville.
" Lawrence. June Lawrence", hän lausahti oville. Ovet aukenivat kuin itsestään. Mustapukuinen herra seisoi ovien takana.
" Ah, madmoiselle Lawrence. Mr. Portier on odottanut teitä..." mies tokaisi.
" Jätä asia minun ja hänen väliseksi, Gerald. Olet pelkkä vartija", nainen tokaisi kylmäkiskoisesti. Mies saatti hänet ylös portaita pitkin, rähjäisen oven eteen. Oven edessä mies vielä kohotti kulmakarvojaan.
" Älähän nyt, madmoiselle."

" June..."
Pehmeä, mutta vanhahtava ääni hoki hetken ajan Junen nimeä pimeässä huoneessa.
" Herra Portier? Oletko täällä?"
" Voi voi voi... Eikö se saamaton poika viitsinyt edes valoja huoltaa?"
Kymmeniä kynttilöitä leimahti liekkeihin. Huone oli todellakin pieni. Se oli päällystetty viininpunaisella kokolattiamatolla, joka oli kulahtanut ajan saatossa. Huoneessa oli yksi ikkuna julkisivulla, sekin laudoitettu ulkopuolelta. Seinästä oli revitty tapettia ja huone näytti romahtavan. Huoneessa oli vanha työpöytä, tummasta ja vanhasta puusta tehty. Puupöydällä oli muutama kynttilä, loput komeilivat seinillä soihduissa. Työpöydän takana oli rikkinäinen ja kankainen työtuoli. Sillä istui vanhahtava mies. Harmaat hiukset olivat vedetty geelillä taakse ja rypyt olivat jo selkeitä. Musta ja todella siisti smokki teki virallisen vaikutuksen. Työpöydän edessä oli vielä yksi kulahtanut tuoli, jolle vanha mies viittoikin Junea istumaan.
" Aiotko seistä siinä koko päivän, vai istuisitko mielummin?"
" Öh... minä... siis kyllä", änkyttäen June istahti jäykästi tuolille. Mies katsoi Junea tarkkavaisesti.
" June. Minulla on sinulle vaikea tehtävä... tällä kertaa. Tämä tulee olemaan myös viimeinen..."
" Viimeinen!? Mutta herra Portier..!! Olen vasta nuori ja urani on aluillaan ja....!"
tuohtuneena June nousi tuoliltaan.
" Rauhoitu ja istu alas", herra Portier sanoi kärsivällisesti.
" Asiani on vakavaa. Sinun tulee matkata Kreikkaan... Bruno on opastamassa sinua. Tehtäväsi on selvittää sukujuuresi. Olet nyt siinä tilanteessa, että sinun on aika ottaa niistä selvää. Mutta... valitettavasti tämä on pysyvä vaihtoehto. Jos jänistät, sano se nyt."
" En jänistä! Tuskin maltan odottaa!"
" Selvä. Sitten lähdemme heti."
" Heti? Keskellä yötä?"
" Kyllä. Keskellä yötä."

June Lawrence yritti ajatella tilannetta selkeämmin. Hän oli lähdössä Kreikkaan, selvittämään omia sukujuuriaan ja istui juuri nyt, yöllä klo 02:34 juuri Ranskasta lähteneestä lentokoneesta! June herätti vieressään torkkuvan Brunon.
" Herää Bruno!"
Mumisten jotain epäselvää nukkumisesta, June tajusi, että ei ollut mitään järkeä herättä koisivaa kaljamahaa. June otti napakasti Brunon kädestä liput. Siinä oli kaksi jo käytetyksi merkattua menolippua ja yksi paluulippu.
" Mitä? Yksi paluulippu?"
" Sinä siis 'uomasit."
Bruno katseli hieman masentuneena Junea.
" Bruno... miksi paluulippuja on vain yksi? Etkö aio palata?"
" Valitan June... toinen meistä ei palaa, ja tämä on minun lippuni."

Kuvan liitän tähän osaan vasta myöhemmin ;|

Hejsan!
Eli tarina jatkuu kun jatkuukin kuvilla. Kuoleman tyttäressä taru alkaa lähenemään loppuaan, 2. saaga on alkanut. Heti nyt sen verran, että "3. saaga" tulee olemaan ehdottomasti viimeinen.
Mutta kuitenkin. Kuvien koosta hieman. Kuvat eiät tule enää olemaan noin isoja, sillä 1) niiden lataaminen kestää kauemmin, 2) simsini on hitaampi, 3) kuvat eivät venytä blogia

Eli eipä siinä muuta -^-^- olen todella hyvällä tuulella, toivon mukaan olen tulevaisuudessakin, jotta jaksan ylläpitää sivuja. Kysymyksiä tarinastani (esim. millon päätyy tms) saa lähettää, vastaan mielelläni.

-Meroko

P.S. Ylläpitäjä ei ole vaihtunut, olen yhä JiiJii, mutta nykyään käytän nimimerkkiä Meroko ;)

- Saanko liittyä keskusteluun?
Matt kiiruhti huoneeseen oikealla hetkellä. Serin sydän pamppasi tuhatta ja sataa. Kuoleman tytär... pelätty... kuolemantuomio murhayrityksestä... tänä iltana oli todella tapahtunut liian paljon hänelle. Vasta aamulla hän oli ollut tavallinen tyttö. Tai ainakain luullut olevansa.
- Kuule Seri, olet varmasti väsynyt, Matt sanoi.
- Niin...?
- Ajattelin vain, että eikö kupponen teetä piristäisi. Tuossa sinullekkin Sani.
- Ai minulle vai? Ei kiitos, en juo teetä, Sani irvisti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seri otti teelasillillisen automaatisesti ja joi koko lasin hujauksessa. Häntä alkoi pyörryttää jälleen ja koko maailma näytti heittävän kuperkeikkaa. Särkyvän posliinikupin ääni herätti Serin. Hän huomasi, että oli vahingossa tiputtanut teekupin lattialle.
- Anteek...
- Ei mitään, Matt kiirehti sanomaan. -Minä kyllä siivoan tämän hetkessä!
- Hyvä on. Kuulkaa, taidan painua petiin, minua väsyttää.
- Voi anna minä saatan sinut. Tule.

Seri oli menossa yläkertaan, mutta Matt esti häntä.
- Ei sinne Seri! Siellä on vain minun työhuoneeni. Etkö muista, huoneesi on täällä näin...
Seriä ihmetytti tapaus. Ei hän yleensä unohdellut asioita? Tosin ei hän yleensä myöskään tuntenut oloaan niin veltoksi ja väsyneeksi. Eikä hän yleensä tavannut vampyyrejä ja puolikuolleita. Ajattelematta mitään Seri kaatui "sängylle".
- Upeaa, Matt kuiskasi Sanille. He seisoivat Serin vieressä, Mattin työhuoneessa.
- En tajunnut, että hän todella menisi noin hyvin lankaan vanhaan nukutustekniikkaan. Hän vielä uskoi kaiken, mitä höpötit! Hän olisi uskonut, jos olisit sanonut, että uima-allas olisi ollut hänen sänkynsä! Sani hehkutti. - Mieti nyt, että Kuolema...
- Älä sano sitä ääneen! Matt huudahti äkkiä.
- Okei okei... aloitatko projektin nyt...?
Matt paineli nappuloita pienellä koneruudulla ja "sänky", jossa Seri makasi, nousi ylös, melkein konetaulun korkeudelle.
- Aloitetaan.

Sani katsoi pelokaasti Mattin puuhailua. Se oli kuin olisi katsonut tv:stä lääkärisarjan leikkauskohtaa ilman sensorointia. Äkkiä konetaulun hätävilkku rämähti päälle. Sani kiljahti säikähdyksestä. Mattin ja Sanin katse osui Serin pulssiin. Serin sydän ei enää löynyt. Oliko Seri.. kuollut?

 

Sani kiljahti pelästyneenä. Hän pudottautui polvilleen ja mietti asioita. Miten oli mahdollista... miksei Seri... vampyyriksi? Jopa Matt näytti pelokkaalta. Lopulta hän rohkeni lausua sen kysymyksen, mitä kukaan heidän kaltaisensa ei ollut sanonut vuosituhansiin.
- Miksei hän muuttunut vampyyriksi?
Sillä hetkellä, kun Matt uskalsi kysyä sen kysymyksen, Sani tajusi, että hänen loppunsa oli koittanut. Seri oli se.

Seri avasi silmänsä. Hän räpytteli silmiään, vaikka yö olikin parhaimmillaan, eikä valon häivähdyksestä ollut tietoakaan. Tytöllä ei ollut tietoakaan, missä oli tai mitä oli tapahtunut. Häntä pyörrytti. Edessään Seri näki pelästyneen pariskunnan. Nainen, joka näytti jokseenkin tutulta, oli polvillaan maassa ja näytti kaikista pelokkaimmalta. Mies, jonka iho näytti mädäntyneeltä, seisoi naisen takana.

Sani empi hetken, sanoisiko mitään Serille. Tyttö näytti olevan vielä hieman pökerryksissä, joten ehkä hänelle voisikin sanoa jotain.
- Seri... olisit sanonut minulle... mikset kertonut?

Seri luuli kuulevansa ääniä, ääniät, jotka kantautuivat pariskunnasta. Nainen ilmeisesti yritti sanoa jotain. Mutta mitä? Huimaus alkoi jo loppua. Tyttö pudisti päätään yrittäen karkoittaa loputkin rippeet uneliaisuudesta, pääkivusta ja huimauksesta. Hetken päästä Seri tunsikin olonsa varsin selkeäksi ja voimakkaaksi. Äkkiä Serin muisti palautui kuin salama. Hän muisti kaiken. Hän muisti kuinka oli tullut kyläilemään sisarelleen Sanille. Sanilla oli ollut outo ja vaitealias mies, Matt Tribuski. Sitten Matt oli yllättäen kuollut ja Sani oli pyytänyt häntä soittamaan itse kuolemalle Mattin salaperäisestä huoneesta. Matt palautui, vaikkakin puolikuoleena. Sitten Sanille oli tapahtunut jotain... ja Sani oli kadonnut... jonka jälkeen Seri muisti vain pistävän kivun kaulassaan. Seri kokeili kaulassaan sitä kohtaa, missä muisti pistävän kivun. Hän tunsi kaksi pistojälkeä ja huomasi kuivunutta verta kaulallaan. Serin päässä välähti. Pariskunta oli Sani ja Matt!

Sani käveli Serin luo. Miksi hänen Seri hieroi kaulaansa? Epäileekö hän jotain?
- Seri... kuulitko, mitä äsken huusin sulle?
Seri katsoi Sania poissaolevasti. Matt tuli sisarusten luo ja kuiskasi Sanille.
- Tule, minun on puhuttava kanssasi.
Jättäen Serin omiin ajatuksiinsa Sani käveli Mattin kanssa sivummalle.

- No mitä nyt?
- Sani... huomasit varmasti, että hän on se? Tiedätkö mitä tämä merkitsee? Yritit murhata hänet! Nyt hänen isänsä kostaa sinulle määrämällä tuomiosi tulleen jo! En halua että menehdyt!
- En minä tahalteen yrittänyt tappaa häntä! Kauheaa! Päiväni ovat luetut. Tiesin kyllä jo, ettei Seri oikeasti ole sisareni, mutta en tiennyt että hän on se...
- Voisitko edes kertoa, miten Seri päätyi "sisareksesi"? Olisi välillä mukavaa kuulla edes jotain sinunkin taustastasi.
Sani huo'ahti.
- Olin vasta pieni, kun minulle ennustettiin tulevaisuus. Ennustaja kertoi, että kuolisin nuorena. Hän kuitenkin lisäsi, että jos adoptoisimme minulle sisaren huolella, voisin selviytyä. Perheelläni ei ollut rahaa adoptointia varten ja vanhempieni mielestä oli adoptointi tehty tarpeeksi huolella, jos vauvan löytäisi kadulta. Me löysimme Serin. Ennustaja oli painottanut myös siihen, että kertoisimme lapselle hänen oikean taustansa, mutta vanhempani eivät haluneet kertoa Serille, että hänet otettiin kadulta huostaan.
- Jatka vain.
- Kun olin neljäntoista, tajusin, ettei Seri auttaisi minua vastustamaan kuolemaa. Sen ikäisenä olin tavannut jo sinutkin ja olimme tehneet suunnitelmamme. Päätin silloin, että Seri saisi olla koekaniinina, kun ei tytöstä muuhunkaan olisi ja vanhepamme olivat kuolleet. Suunnitelmani meni kuitenkin pieleen, kun Seri muuttikin täysi-ikäiseksi tultuaan pois kaupungistamme. Soitin hänet tänne kylään operaatiomme takia. En voinut tietää, että hän oli se.
- Hmm... minä menen valmistelemaan hänelle paikkaa.
- Mutta Matt! Seri on se! Emme voi enää!
- Voimme me. Kyllä voimme. Olemme lupautuneet riskeeraamaan yhden tätä varten. Lupasimme sen hänen isälle! Ja lupauksen merkkinä meillä on nämä.
Matt kosketti oikeaa poskipäätään. Hiljalleen siihen alkoi muidostui kuvio. Kuvio kaivautui Mattin ihoon.
- Enkä ole ainoa. Sinä myös. Lupasit.
Sanin iholle kaivertui sama kuvio. Se oli totta. Hän oli luvannut.

- Seri... olet kokenut tänäiltana paljon asioita, Sani lähestyi Seriä. Seri tiesi kyllä sen itsekin. Ehkä liiankin paljon, hän arveli.
- Mitä jos keskustelisimme asiasta pöydän ääressä? Laita nämä päällesi ja meikkaa näillä. Tiedän, että osaat. Ole hyvä ja laita hiukset siististi taakse nutturalle.
Seri ihmetteli Sanin käytöstä, mutta antoi perää. Ehkä olisinkin hyvä keskustella sisaren kanssa. Kahdestaan.

Seri katsoi itseään peilistä. Tulos ei ollut mikään mahtava, mutta kelpaisi pieneen "perhekeskusteluun". Kirkkaan punaiset huulet sopivat yhteen valkoisen, harsomaisen asun kanssa. Heilauttaen hiukset olkansa taakse, hän lähti kohti keittiötä.

Sani hengitti syvään. Hänen oli kerrottava kaikki Serille. Ja kysyttävä asioita Seriltä. Tiesiköhän tyttö jo olevansa se? Asioista piti ottaa selvää.
- Seri... ihan ensimmäiseksi, tiedätkö kuka olet ja jos tiedät, niin kerro ihmeessä.
- Oletko seonnut? Olen Seri ja olen sisaresi! Ihan kuin et tietäisi.
- Seri. Tämä ei ole naurun asia. Sinä et ole sisareni!
Sani myönsi itselleen, että kertoi asian ehkä liian rajusti, mutta asiat olivat, niin raaka kun totuus olikin. Seriltä näytti sydän pysähtyvän.
- Anteeksi mitä?
- Niin, et ole sisareni. Olet ihme, joka on kaikkien pimeän puolen asukkejen pelko.
- Pimeän puolen?
- Kyllä, pimeän puolen. Niin vampyyreiden kuin puolikuolleiden ja ihmsissusien sun muiden geenimuunnosten ja yliluonnollisten olentojen pelko. Tiedätkö miksi sinua pelätään Seri? Tiedätkö miksi selvisit kun purin sinua kaulaan? Tiesitkö, että kun purin sinua kaulaan, halusin oikeasti saada sinusta vain alaiseni? Tiesitkö, että olet täällä tarkoituksella? Ei, et ole minulle sukuakaan, Seri.
Sanista kuitenkin tuntui sillä hetkellä, että hän olisi Serille sukua. Kun Seri katsoi häntä epäröiden, kyynelten peittävin silmin, Sani jopa toivoi, olevansa tytön isosisko ihan oikeasti. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin.
- Seri... kaikella on tarkoituksensa. Et ole sisareni. Olet vain kadulta huostaanotettu. Otimme sinut huostaan, koska sinun piti estää minun kuolemani. Vuosia sitten kuitenkin tajusin, ettet sinä mitään kuolemaa estä ja liittouduin kuoleman ja Mattin kanssa. Sinä. Sinusta piti tulla uhrimme. Sinulla meidän piti tehdä muutamia kokeita. Sen takia sinä olet täällä. Mutta asiat muuttuivat. Kaikki alkoi mennä pieleen siitä lähtien kun Matt kuoli. Lähetin sinut hakemaan hänet takaisin, vaikka se olikin suuri riski.
- Miksi Sani, miksi?
- Koska itse kuolema olisi voinut tunnistaa sinut, Seri. Mutta hän ei tunnistanut. Onneksi. En tajunnut silloin vielä, että olit suurin pelkoni. Että olit se, jota pelkäsin koko elämäni. Muistat varmasti, kun sanoin äsken, että sinut hankittiin perheeseemme estämään kuolemani? Ja tajusin, ettet sinä mitään kuolemaa estä? Niin, sinä et estä kuolemaani, sinä aiheutat sen. Melkein tapoin sinut koettamme varten. Selvisit siitä. Se tarkoittaa, että olet suurin pelkomme. Nyt... tämän takia et ole kuollut Seri... tämän takia sinua pelätään Seri... olet se, kuoleman tytär!