June katsoi järkyttyneenä Brunoa.
" Anteeksi mitä?"
" Minun ei aluksi pitänyt kertoa sinulle. Sen piti olla salaisuus", Bruno sihisi ja katsoi Junea merkitsevästi. " Sillä on syy, miksi sinun ei kuulu palata."
Bruno huokaisi hitaasti.
" June... en saisi kertoa tätä sinulle.. mutta sinä... sinä olet valittu. June sinut on valittu kostamaan. Pelastamaan. Tuhoamaan."
June heilautti vaaleat hiuksensa taakse ja alkoi hitaasti kerrata mitä Bruno oli sanonut. Valittu? Kosto? Miesparalla oli pää pahasti sekaisin. June huikkasi lentoemännälle ja pyysi tätä tuomaan vettä.
" Bruno... oletko saanut vähän liikaa aurinkoa? Tuo oli typerintä mitä olin ikinä kuullut."
" Mutta madmoíselle! Puhun vain suuni puhtaaksi! Sinun kuuluu tuhota...!"
" Tilasitteko te vettä?" Lentoemäntä pisti päänsä ja leveän tekohymynsä Brunon lauseen päälle.
" Ah, kyllä, niinhän se oli", June muisti ja maksoi tarjoilevalle naiselle vähän tippiä. " Tässä Bruno, juo sinä tämä, ennen kuin sekoat lopullisesti."
Bruno kuitenkin työnsi lasin pois nyrpeästi ja kääntyi poispäin. Pian kuuluikin jo tasainen tuhina Junen vierestä. Junekin päätti, että hänen oli nukuttava edes vähäsen. Yrittäen työntää Brunon hourailut mielestään, June nukahti sikeään uneen.

" June, June!"
June havahtui unestaan ja katseli kaljun miehen siluettikuvaa.
" Bruno mitä..?" naisen lausahdus jäi kesken kun hän huomasi, että oli aamu ja lentokone laskeutumassa.
" KYAAA! Minun pitää vielä laittaa hiukset, käydä vessassa, meikata...! Missä aamiaskärry on, menikö se jo??"
Bruno naureskeli muistamatta mitään yöllisestä. Junekin näytti unohtaneen jo koko asian.
" Lentokone aloitta laskeutumisen, kinnitättehän turvavyöt laskun ajaksi..." aloitti naisen ääni lentokoneen kaiuttumista.

June ei olisi kuvitellut Kreikkaa sellaiseksi. Kuoppateitä kuoppateiden perään. Uskomattoman pomppuisaa kyytiä. Nyt hän ja Bruno olivat kuitenkin päässeet jo pienelle moottoriveneelle, jonka oli tarkoitus automaattiohjata hänet ja Bruno yksityissaarrelle, jonnekkin välimerelle. Laineet öivät veneen kylkeä vasten.
" Tämä vene on ahdas. Enkä muutenkaan oikein pidä automaattiohjauksesta..." June aloitti tavallisen valittamisensa. Häntä hiukan harmitti, kun hänen agentti-uransa loppui jo tähän tehtävään, ja purki kaiken kiukkunsa valittamalla. Tähän mennessä hän oli ehtinyt kiukuttelemaan epätasaisesta laskeutumisesta, kuumasta ja 'pölysestä' autosta, lämpimästä ja hyvästä kelistä, kuopista tiellä, soodaveden 'happamuudesta', sekä suklaan nopeasta sulamisesta. Lopulta June ja Bruno pääsivät perille. Vene pysähtyi leveän laiturin päähän, joka lähti vaaleasta hiekkarannasta. Rannalta johtivat vaaleat kivirappuset ylös metsään, jossa todennäköisesti olisi jonkin sortin talo.
" Madmoiselle Lawrence, mr. Perrault?" Imelä ääni yllätti kaksikon täysin. Hovimestari-tyylinen mies käveli laituria pitkin siistein, tasasin askelein ja tervehti molempia suopeasti.
" Olen teidän avustajanne Dirk Schalf."
Miehen pelkästä olemuksesta huomasi, että tämä oli saksalainen. Jo pelkää murre riitti kertomaan sen.
" Puhut aika hyvää ranskaa saksalaiseksi", Bruno huomautti iloisesti.
" Mielestäni tuo... Dirk, puhuu erittäin huono ranskaa, eikä osaa lainkaan ääntää hyvin", June marmatti ja lähti nokka pystyssä kohti pientä kartanoa metsän siimeksissä. Dirk katsoi kysyvästi Brunoa.
" Vika tehtävä", Bruno selvensi.
" Noin nuorena?"
Nyt Brunokin jo ärähti ja lähti marssimaan kohti metsää.

Loppuillan tunnelma oli hyvin kireä, kiitos Junen kohteliaiden huomautuksien. Kokki, sir Nathan Gordunni, oli vähällä ottaa lopputilin ja muutama palvelustyttö lähti kohti mannerta paremman työpaikan toivossa. Sen pahempaa tuhoa June ei kuitenkaan saanut aikaan.

" Kop kop, onko siellä ketään?" Bruno koputti kolmesti Junen huoneen oveen.
" Häivy, senkin vanha, kalju, kaljamaha."
Bruno asteli sisään ja istahti Junen vierelle tämän sängylle.
" Sinun on ihan turha yrittää mitään, minä en loukkaannu vaikka kuinka yrittäisit", mies totesi lempeästi.
June puri alahuultaan, jottei alkaisi itkeä, kuten silloin, kun hänelle kerrotiin hänen äitinsä kuolleen.
" Et sinä mitään tajua."
" Tajuanpa hyvinkin, June. Tunsin äitisi 'yvin. 'än oli ihana ihminen, kiltti ja ymmärtäväinen."
June katsahti Brunoon ja hänestä tunti siltä, kuin joku olisi iskenyt iskenyt puukolla hänen sydämeen.
" Tunsit äitini?"

Anteeksi kliseee tarina... yritän löytää kansioideni pohjalta aikakausi 1:n viimeisiin jaksoihin kuvat, nyt kun sain netinkin. Teemakuvia ajattelin alkaa käyttämään vasta seuraavasta tarinasta alkaen. Toivottavasti kukaan ei nyt vihaa (vaikka syytä olisikin) minua sen monen kuukauden laiminlyönnin jälkeen. -.-'